Juuresten omena
13. lokakuuta 2009
Jos sattuisin olemaan maalta kotoisin ja hieman vanhempaa ikäluokkaa, veri vetäisi tällä viikolla pellolle. Koululaisten syysloma, joka merkittävällä osalla kansamme toivoista kuluu pleikkarin ja verkkopelien äärellä, oli nimittäin 70-luvulle saakka perunannostoloma. Siksi on paikallaan kajauttaa pieni ylistyslaulu perunalle.

Peruna on minulle juuresten omena. Tuo edullinen juurekas taipuu moneksi. Tietysti muusiksi, mutta myös jälkkäriksi. Kokeiltu on, eikä ollut pahaa. Vertaus omenaan on paikoillaan siksi, että peruna on valmistettaessa luonteeltaan varsin samanlainen kuin omena. Ranskalaisten nimitys perunalle on siis oikea: pomme de terre eli maan omena.
Suomessa kohkataan nykypäivänä nuorten pulskistumisesta. Kun perunannostoloma kuluu peliohjain kourassa, taksvärkkipäiville voisi keksiä uutta käyttöä. Raahataanpa koululaiset päiväksi pelloille nostamaan käsipelillä pottua maasta. Keskimäärin kymmenen nippua per koululainen hieman iästä ja voimavaroista riippuen. Yläkoululaiset voisivat valmistaa alakoululaisille opettajien johdolla maittavan peruna-aterian.
Perunaa pidetään supisuomalaisena raaka-aineena, mutta se ei ole suomalaisten keksintö. Vanhat ruokamaat, jotka tunnetaan lähinnä pataruoistaan, ovat jo vuosisatoja käyttäneet runsaasti perunaa ruokalajiensa kulmakivenä. Ranskalainen ehta maalaiskeittiö rakentuu lähes kokonaan perunalle.
Peruna on sinällään lautasella varsin yksinäinen veikko ja vaatii seurakseen jonkun kaverin. Kesällä, kun uusi peruna on parhaimmillaan, pelkkä voi riittää. Näin syksyllä paikallaan on vaikka maailman parhaaksi kokiksi tituleeratun Joel Robuchonin kuulu muusi. Siinä perunat keitetään kuorineen (tärkkelys ei karkaa ja maut pysyvät tallella), sitten kuoritaan ja lopuksi joukkoon vatkataan kylmää voita ja kuumaa täysrasvaista maitoa. Suhde on noin 50–50.
Perunaruokia tehdessä pääasia on, etteivät perunat saa jäähtyä missään vaiheessa, vaan perunaa työstettäessä kaikkien ainesten on oltava valmiina ja kädet sukkelat. Muuten tulee liisteriä. Toisaalta peruna sellaisenaan kuoripäällisenä esimerkiksi läskisoosin kera on aivan lyömätöntä.
Ai mikä on ollut paras perunakokemukseni? No, niitä on kaksi. Toinen niistä uusiutuu vuosittain, kun en voi vastustaa kiusausta. Kun ensimmäiset uudet perunat ilmaantuvat vihanneskauppiaalle, ostan aina pari kiloa niitä, puntin tilliä ja suolaista voita. Sitten potut keitetään ja syödään henkilökunnan kanssa. Ruokailuvälineinä toimivat sormet, joilla kuumia perunoita dippaillaan kylmään voihin. Kesä alkakoon!
Toinen oli pari vuotta sitten, kun tv-ohjelman kuvauksissa nostimme kollegani Harri Syrjäsen kanssa maasta Lemin punaista. Ne valmistettiin pari tuntia myöhemmin. Harri kysyi, että tykkäätkö, Hans, perunoista? Vastasin myöntävästi, johon Harri kuittasi tykkäävänsä tytöistä.
Suomessa keväisin vietettyjen parsaviikkojen aikaan olen monasti pohtinut, missä on uusi pottu? Kävin keväällä ulkoministeriössä ehdottamassa, että Suomi voisi maabrändiryhmän johdolla hankkia pari potturekkaa. Ne ajettaisiin alkukesästä Saksaan kontit pullollaan pottujen ilosanomaa. Mukaan ei tarvitse kuin silliä, leipää ja voita. Uusi pottu ei haise rikille ja voittaa muutenkin parsan 6-0. Tehdään perunasta vientituote.


Maabrändityöryhmälle vinkiksi. Tehdään perunasta seuraava Nokia!
Blog
http://www.chezdominique.fi