Turvallisuus on terveellisyyttä tärkeämpää
1. huhtikuuta 2009
Viime kuukausina on meillä ja maailmalla puhuttu paljon siitä, pitääkö ravintolaruoan olla terveellistä. Oma näkökantani on, että terveellisyys ei ole ensimmäinen mittapuu, jolla ravintolaruokaa pitäisi arvioida. Turvallista ruoan sen sijaan on ehdottomasti oltava.

Ensin on tehtävä rajaus: kun tässä kirjoitan ravintoloista, en tarkoita työmaaruokaloita, vaikka ne ravintoloiksi itseään kutsuisivatkin. Tarkoitan ravintoloilla niitä ruokaa ja juomaa tarjoilevia yrityksiä, jotka on tehty viihtymistä varten. Niihin mennään nautiskelemaan ja tapaamaan ystäviä. Ravintolaan ei tulla tankkaamaan, eikä sen paremmin lääkitsemään itseään (ellei sielua lasketa).
Terveysnatsismin sijasta turvallisuus on se asia, johon pitää kiinnittää huomiota. Tämä turvallisuus liittyy ruokakulttuuriin niin, että ravintolan on tiedettävä, mitä se tarjoilee ja kannettava vastuu tarjoamistaan tuotteista. Asiakkaalla on oikeus tietää, jos hän pureskelee brasilialaista hormonihärkää.
Muihin aloihin verrattuna ruokien ja juomien tarjoiluun liittyvät riskit ovat megalomaaniset. Jopa huippuravintoloissa tekee välillä tiukkaa ruoan turvallisuuden suhteen. Viittaan tällä tuoreeseen skandaaliin, joka syntyi ruokaskandaalien emämaassa Britanniassa. Omiin suosikkeihini (tämän kaiken jälkeenkin) kuuluva Fat Duck -huippuravintola suljettiin taannoin, koska satoja ravintolan asiakkaita oli sairastunut ruokamyrkytystä muistuttaviin oireisiin. Terveysviranomaiset ovat edelleen huuli pyöreänä, sillä ruoasta ei ole löytynyt testeissä mitään vikaa – ei edes ruokalistan klassikosta etanapuurosta.
Ravintolaruoka voi ja saa olla terveellistä, mutta kohtuus on yhtä tärkeä kuin muillakin elämänalueilla. Jokainen henkisesti ja fyysisesti terve ihminen päättää itse mitä ja kuinka paljon syö. Asiantunteva henkilökunta osaa kertoa, mitä listan kukin annos pitää sisällään, kun asiaa kysytään. Asiakas on se, joka valitsee.
Kansanterveyskeskustelun nykylinja alkaa muistuttaa erään rotuopin ja alastonvoimistelun nimiin vannoneen valtion linjauksia. Olisiko ylipainon syytä etsittävä laajemmalta kuin ravintoselosteiden puuttumisesta? Kiireen leimaamassa elämänmenoissa kaikki ruokailevat miten sattuu, ja se tarttuu vääjäämättä myös perheen pienimpiin. Kun ei ole aikaa syödä ja seurustella yhdessä, yhdessä aterioinnin kulttuurin korvaa pikaruoan ja pikkunaposteltavan lihomiskulttuuri.
En tosin ihmettelisi, vaikka valtiovalta panisi ravintoloiden alv:n alentamisen ehdoksi sen, että ruokalistaan on vastaisuudessa painettava kunkin annoksen sisältämät ravintoarvot. Seuraava looginen askel olisi, että kermaa sisältävistä tuotteista ravintolan täytyisi maksaa ns. läskivero. Tällä kompensoitaisiin ylipainoisten yhteiskunnalle aiheuttamia kuluja ja terveyskeskusmaksuja ja paikattaisiin alv-alennuksessa menetettyjä verotuloja.
Vastapainoksi hallitus voisi jälleen älykkäästi alentaa väkevien verotusta. Niiden valmistus kun on kotimaassa, niin rahat pysyvät ikään kuin täällä. Tämä voitaisiin markkinoida lähiruokatermein ”lähiviinana” tai ”kotijurrina”. Kun jurrissa vedetään naama kiiltäen rasvaista ruokaa, ei sitä kukaan enää selvin päin muista.
Blog
http://www.chezdominique.fi