No guts no glory…
1. huhtikuuta 2009
Olen ammatissani huomannut tiedon lisäävän tuskaa. Kirjaimellisesti. Parikymppisenä vasta-alkajana, koulusta päässeenä räkänokkana luulin ensimmäisessä työpaikassani osaavani ihan kaiken ja ihan kaikesta. Ei ollut mitään mitä en olisi osannut. Kaikki suorittaminen sujui kuin rasvattuna. Siis omasta mielestäni.

Ensimmäisessä oikeassa työpaikassani Saksan Kölnissä sain huomata mitä todellinen työnteko tarkoittaa. Kellokorttimasiina oli vain seinällä roikkuva muodollisuus. Ainoastaan saapumis- ja poistumisaikoja vahdattiin. Tunteja ei laskettu. Päivällä saattoi ( jos oli hommissaan riittävän nopea) käydä nukkumassa pari tuntia. Testosteronia pursuvilla nuorilla miehillä kun on jatkuva univelka…
Tuolloin raskaalta tuntuneelta työrupeamalta tarttui haaviin kuitenkin enemmän kuin pelkkä palkka – ennen kaikkea kielitaitoa, itsevarmuutta ja elinikäisiä ystävyyssuhteita. Ympäri maailman.
Tämän ammatin SE juttu ovat ystävyyssuhteet, joku voisi puhua hienosti verkostoitumisesta. Kun ikää on tullut lisää, ovat myös kontaktit maailmalla lisääntyneet.
Verkostoituminen on nuorelle polvelle huomattavasti helpompaa. Nuorisomme on kielitaitoisempaa ja avoimempaa kuin ennen. Se on hieno juttu. Lähinnä olen huolissani siitä, että ammattitaitoisen porukan määrä on laskenut Suomessa kansainvälistymisestä huolimatta.
Olemme puhuneet suomalaisten kollegoiden kanssa jo vuosia seuraavasta sukupolvesta tai tarkemmin sen puutteesta. Muutama vuosi sitten kohkattiin kokin ammatin hienoudesta ja siitä kuinka ”kaikki” haluavat palavasti alalle. Kuulin jälkeenpäin, että moni nuori oli ryhtynyt ammattiin tv-kokin ura mielessään. Ei kovin viisasta.
Suurin osa nykyisistä ja miksei entisistäkin tv-ammattilaisista on joutunut käymään kovan koulun ja vielä kovemmilla ovat olleet ulkomaiset kollegat. Vaatimustaso ja työtahti lontoolaisessa tai pariisilaisessa keittiössä on aivan toista kuin Suomessa. Alan yleinen sääntö on kuin allekirjoittaneella Saksassa: Työ opitaan työtä tekemällä!
Ammattiin oppiminen ottaa aikansa, eikä siinä voi tuijottaa kelloa. Ikävää, mutta näin vanhat käsityöläisten duunit on kautta vuosisatojen opittu. Oli mestarit ja oli kisällit. Kisällit, jotka tuskin alkoivat kitistä ensimmäisen tunnin jälkeen lakisääteisistä kahvitauoista.
Ammattiliittojen ja muiden mainioiden instituutioiden ansiosta vanhat traditiot ovat kuolemassa sukupuuttoon. Ranskassakin on maailman lyhyimmän työviikon seurauksena jouduttu tekemään erilaisia työaikoihin liittyviä luovia ratkaisuja. Ammattiliitot kun kyttäävät erityisesti ravintola-alaa.
Rautainen ammattitaito ja tietämys hankitaan vain tekemällä, eikä nykyinen työaikalainsäädäntö anna siihen mahdollisuutta.
Eikö olisi hienoa, jos muutaman vuoden työskenneltyään voisi tarttua mihin tahansa ruhonosaan tietäen, että lopputuloksena on upea ateria?
Eikö olisi hienoa, jos pystyisi paloittelemaan minkä tahansa eläimen millintarkasti ja valmistamaan sen ruoaksi?
Eikö olisi hienoa taivuttaa kermasta taidokkaat leivonnaiset ja sokerista komeat koristeet?
Kyllä, kaikki se on hienoa, mutta käsityöammatissa oppiminen ei lopu koskaan. Koulu antaa perustan ja oppiminen on eliniän kestävä prosessi, joka loppuu silloin kun loppuu kaikki muukin.
Työmme vaatii paljon, mutta parhaimmassa tapauksessa se antaa myös takaisin. Ilman uhrauksia ei tässä tai missään muussakaan ammatissa voi kovin pitkälle edetä.
Haluan toivottaa teille kaikille hyvää kevään jatkoa ja onnea tulevaisuuteen!

Helsingissä 31.3.2009, Hans Välimäki

Blog
http://www.chezdominique.fi