Gordonin menu turistico
19. toukokuuta 2008
Käväisin pari viikkoa sitten Lontoossa juhlimassa ravintolani Chez Dominiquen sijoitusta maailman 50 parhaan ravintolan joukossa. Ravintolamme äänestettiin listalle jo kolmatta kertaa peräkkäin, enkä voi väittää etteikö se lämmittäisi pienen harvatukkaisen kokkipojan sydäntä. Kuitenkin olin tänä vuonna kahden vaiheilla menenkö kinkereihin enää lainkaan.

Juhlat ovat nykyään lähinnä alan ihmisten keskinäisen kehun kerhoilua ja liian moni todellinen taitaja puuttui kissanristiäisistä. Kärkisijoille nousseista kokeista poissaolollaan loistivat Pierre Gagnaire, Michel Bras, Thomas Keller ja se kaikkein kovin britti: Gordon Ramsay.

Ennen 50 Best -pippaloita minulle tarjoutui tilaisuus lounastaa suuresti ihailemani entisen kokin, nykyisen suurliikemiehen lippulaivaravintolassa Royal Hospital Roadilla. Odotukset olivat korkealla. Neljä vuotta sitten kaikki oli täydellistä. Nyt petyin pahemman kerran.
Edellisellä kerralla Ramsayn ykkösravintola oli täynnä sekalaista seurakuntaa - niin paikallista väkeä kuin gastroturistejakin. Nyt sali täyttyi yksinomaan japanilaisista turisteista ja kokkikollegoista (jotka erottaa kilometrien päähän huonosti istuvista puvuistaan ja digitaalikameroista, joilla aterian kulku dokumentoidaan pikkutarkasti myöhempää inspiraatiota varten - samaan syyllistyin itsekin, mutta puku istui kuin hanska).
Ramsay remontoi ravintolansa viime kesänä miljoonalla punnalla, mutta erityisen loisteliaaksi tai ranskalaisen pröystäileväksi hän ei sitä onneksi ole tehnyt. Tila on juuri niin moderni kuin brittiläinen kolmen tähden ravintola voi olla. Ajan hammas on kuitenkin tehnyt tuhojaan jo lyhyessä ajassa. Kaverin tuoli oli rikki ja istuminen pehmusteesta sojottavan tikun vuoksi vaikeaa. Suomalaiselle tyypilliseen tapaan hän reklamoi asiasta vasta aterian päätteeksi.
Tämän vuoden alussa Ramsay ilmoitti palkanneensa Royal Hospital Roadin keittiöön ainoastaan naisia. Tosin excutive chefinä jatkaa edelleen Mark Askew, mutta käytännössä keittiötä komentaa vain 29-vuotias Clare Smyth.
Esimerkiksi espanjalaisen kolmen tähden kokin Carme Ruscadellan keittämisessä feminiinisyys ilmenee hienostuneena ja hentona otteena, mutta Ramsaylla Smyth on vienyt keittiötä vain ronskimpan suuntaan. Esimerkiksi alkuruokani porsaanpäätä, verimakkaraa ,briossia ja uppomunia hollandaise-kastikkeen kera olisi ollut enemmän kotonaan jonkun majatalon tai pubin aamiaisannoksena. Rasvaista, väsynyttä ja tunkkaisen makuista pubiruokaa. Winston Churchilliä. Vaimokkeen hummeri oli sitkeää ja sen kanssa tarjottu bouillabaisse-liemi maistui pelkästään paprikalle, eikä sahramilla maustetuille mereneläville.
Pääruoaksi sain pietarinkalaa, jonka alta löytyi taskurapua, tomaattia ja haudutettua pinaattia. Annoksella olisi ruokkinut koko pöytäkunnan, mutta kala oli ylikypsää ja sen kanssa tarjottu rucolakastike viileää.
Pääruokien kohdalla seurueemme kapinamieliala alkoi nostaa päätään. Laskeskelimme maksavamme lystistä noin 150 puntaa juomineen. Hinta ja laatu eivät kohdanneet. Asiaa ei ainakaan auttanut Ramsayn ravintoloissa viisitoista vuotta pyörinyt maitre d’ Jean-Claude Breton, joka maanalainen armeija -englannillaan heitteli ”herkuttelun” sekaan tökeröitä puujalkavitsejä. Viihdykkeestä huolimatta palvelu oli kiireistä ja välinpitämättömän yliolkaista.
Jälkiruoat pelastivat paljon. Hasselpähkinäsufflee maitojäätelön kanssa oli loistavaa, samoin Ramsayn tavaramerkiksi muodostunut tarte tatin. Tosin omenaisen tortun annoskoko on sitten viime vierailun puoliintunut. Vaimoni Maria ei ollut yhtä onnekas. Ananasravioli, joka yleensä on kätkenyt sisälleen makoisaa mascarponea oli täytetty kuivakoilla mango-siivuilla. Hökötyksen siivellä sai pepsodentilta maistuvan sorbetin.

Lounaan jälkeen vetäydyimme läheiseen pubiin jupisemaan. Kannattaisiko Ramsayn harkita täysipäiväiseksi tv-viihdyttäjäksi siirtymistä?

Ravintola-arvostelut
http://www.chezdominique.fi